Ikonit ovat erityisesti ortodoksisessa kristinuskossa tärkeitä uskonnollisia kuvia. Ne esittävät esimerkiksi Kristusta, Jumalaa, Pyhää Kolminaisuutta, Jumalanäitiä, pyhiä henkilöitä tai tapahtumia. Ikonien historia ulottuu varhaiskristillisyyteen, jolloin niitä maalattiin esimerkiksi katakombien seinille. Perimätiedon mukaan ensimmäisen ikonin maalasi apostoli Luukas. Vanhimmat säilyneet nykymuotoiset ikonit ovat peräisin 500-luvulta.  

Ikonien merkitys on ortodoksisuudessa suuri ja ne kertovat keskeisiä asioista uskosta ja ortodoksisesta teologiasta.  Ortodokseille ikonit ovat rukouksen välikappaleita. Ikoneiden sanotaan olevan ”ikkunoita taivaaseen”, jotka auttavat keskittymään rukoukseen. Joidenkin ikonien uskotaan myös olevan ihmeitä tekeviä. Uskotaan, että ikonit voivat välittää Jumalan voimaa ja auttaa esimerkiksi sairauksista parantumisessa. 

Kirkoissa ikonien tehtävänä on esimerkiksi kaunistaa kirkkoa ja opettaa seurakuntalaisia.  Ikonien avulla voi opettaa myös esimerkiksi Raamatun tapahtumia ja oppia. Ikoneja käytetään sekä kirkoissa että kodeissa. Kirkkotilassa ikoneita on eri puolilla kirkkoa. Ikonostaasi on erityinen kuvaseinä, joka erottaa alttarin muusta kirkkotilassa. Kodeissa ikoneita säilytetään niille varatussa nurkkauksessa. Ikonin edessä poltetaan usein lampukkaa eli öljylamppua, joka symboloi Jumalalle nousevaa rukousta. 

Ikonit valmistetaan yleensä puusta. Yleensä ne valmistetaan maalaamalla, mutta joskus myös painamalla. Ikonien tekemistä sääntelevät tarkat säännöt. Ikonien keskeisiä elementtejä ovat niissä kuvattujen henkilöiden kasvot, kädet ja sädekehä. Ikonit eivät ole signeerattuja eli niissä ei lue tekijän nimeä. Ikonimaalausperinteeessä on määritelty tarkkaan, miten joku henkilö tai tapahtuma tulee kuvata. Ikonit siunataan käyttöön.

Tämä teksti on osa Viikon esine -sarjaa. Sarjan aloitusjulkaisu sekä tehtävät löytyvät täältä.